Lat. Tinca tinca
Eng. tench

Keski-Euroopassa suutari on arvostettu ruokakala. Suomessa kalavalikoima sen verran suuri, että suutari on saanut olla kalastajilta rauhassa.

Suutaria tuskin voi sekoittaa mihinkään muuhun kalaan. Se on väritykseltään tummanruskea ja sen evät ovat lähes mustat. Pienet suomut saavat ihon näyttämään nahkamaiselta. Suunpielissä sillä on pienet viiksisäikeet. Koiras eroaa naaraasta isompien vatsa- ja rintaevien perusteella. Suutari on sisävesikala, mutta se kykenee elämään myös murtovedessä.

Suutarit viihtyvät lämminvetisissä ja matalissa, heinikkorantaisissa järvissä ja merenlahdissa. Niissä se ui pohjan tuntumassa ja hamuaa leveällä suullaan pohjamudasta hyönteisentoukkia, äyriäisiä ym. pieneläimiä sekä joitakin vesikasveja. Suutari on sitkeä henkinen, sillä sen hapentarve on hyvin pieni. Suutarin levinneisyysalue Suomessa on akselien Imatra-Jämsä-Pori eteläpuolella.

Suutari kutee runsaan kasvillisuuden joukossa sitten kun vesi on lämmennyt lähes 20-asteiseksi, kesä-heinäkuussa. Suutarin kudussa naaraan ympärille kokoontuu useita koiraita hedelmöittämään. Naaras kutee jaksoittain, 2-3 kertaa noin kuukauden aikana. Mätimunat kuoriutuvat alle viikossa.

Lat. Osmerus eperlanus
Eng. Smelt

Kuore eli norssi on niin väritön ja hentoinen, että se näyttää läpikuultavalta. Vain selkä on hennon vihertävä. Sirolla kuoreella on suuri suu, jossa monta terävää hammasta. Kuten muikulla, alaleuka on ylempää pitempi. Rasvaevästä kuoreen tunnistaa lohikalaksi. Kuoreella on voimakas ominaishaju. Jotkut kuvaavat hajua lavankurkun (pitkiä kasvihuonekurkun oloisia kurkkuja) hajuksi. Silti ominaishaju on saattanut kuoreen epäsuosioon ravinnonlähteenä. Vaikka kuore on hyvin yleinen kala, niin se on paljon huonommin tunnettu kuin muikku.

Suomessa kuore elää kaikkialla rannikolla ja sisävesissä lukuun ottamatta Lappia. Sisävesissä saattaa samassakin järvessä elää rinnan hidas- ja nopeakasvuisia kuoreita: pikku- ja isokuoreita. Ne kuuluvat kuitenkin samaan lajiin, vaikka elävätkin omina populaatioinaan. Isokuoreet ovat merikuoreen kokoisia, yleensä noin 20cm pitkiä. Pikkukuoreet jäävät noin 10cm mittaisiksi.

Kuoreet ovat ulappavesien parvikala, ja viihtyvät pinnan tuntumassa ja välivedessä. Vedenlaatuun kuore suhtautuu muita lohikaloja suvaitsevammin, mutta suuret ja syvät järvet ovat senkin suosiossa. Ne pitävät viileästä vedestä. Kesäpäiväisin kuore painuu pohjalle ja nousevat sieltä illalla veden viiletessä lähemmäs pintaa saalistaman planktonia.

Kuoreet kutevat keväällä heti jäiden lähdön jälkeen. Silloin ne vaeltavat suurissa parvissa jokiin, jokisuihin, rantavesiin ja saarten matalikkoihin kutemaan. Kutualusta on yleensä hiekan, joskus kasvillisuuden peittämä matalikko, toisinaan virtapaikkakin.

Lat. Scardinius erythrophthalmus
Eng. rudd

Sorva on sisävesikala, mutta se kykenee elämään myös rannikolla ja Ahvenanmaalla. Sorva on eteläsuomalainen kala. Sen levinneisyyden pohjoisraja kulkee kiemurrellen Vaasasta Joensuuhun. Kesällä ne viihtyvät matalissa, lämminvetisissä lahdelmissa ja oleilevat rantakasvillisuuden seassa. Talvisin ne vetäytyvät syvemmälle odottamaan kesän lämpöä.

Sorvan ruumis on korkea ja tanakka. Suu kääntyy ylöspäin toisin kuin muilla särjensukuisilla kaloilla. Pyrstö ja evät ovat kirkkaan punaiset. Nuorilla sorvilla suomupeite on hopeanhohtoinen, mutta vanhetessaan kala muuttuu messinginhohtoiseksi. Sorva on hidaskasvuinen särkikala, kuten särki . Kolmen vuoden ikäisenä sorvan pituus on vasta noin 10cm ja 8 vuoden ikäisenä vain n.20cm. Sorvat syövät kasvi- ja eläinravintoa. Pohjaeläimet, etenkin kotilot, sekä rihma- ja rakkolevä ovat niiden tärkeintä ruokaa.

Sorva kutee kasvillisuuden peittämissä lahdelmissa touko-kesäkuussa. Koiraat saapuvat rehevään matalikkoon ensin, naaraat vasta muutamaa viikkoa myöhemmin. Kutu kestää muutaman päivän, jolloin jokainen naaras laskee veteen kymmeniätuhansia mätimunia. Poikaset kuoriutuvat muutaman viikon jälkeen kudusta ja viettävät ensimmäiset elinpäivänsä vesikasvillisuuteen kiinnittyneinä.

Sorva on ruokakalana täysin arvoton. Joskus pieniä sorvia käytetään täkykaloina.

Lat. Perca fluviatilis
Eng. Perch

Suomen kansalliskala ja yleisimmin esiintyvä parvikala.

Ahven on sitkeimpiä kalalajejamme. Sen sopeutuvuus ja lisääntymiskyky ovat tehneet siitä tunnetuimman ja yleisimmän kalamme. Ahven on parvikala. Onkija huomaa sen varsin nopeasti, kun yhden, saa samasta paikasta useamman. Vilkkaimmillaan ahvenet ovat liikkeellä varhain aamulla ja auringon laskun aikaan.

Piikikkäät selkä- ja rintaevät ovat ahven kalojen perustuntomerkki. Ensimmäinen selkäevä on piikikäs ja toinen pehmeä. Ahvenen pohjaväri on vihertävä tai kellertävä, riippuen miten tummassa vedessä se elää. Evät ovat punaiset ja kylkiä komistaa tummat poikki juovat. Perustuntomerkkien avulla ahventa tuskin voi sekoittaa muihin kotimaisiin kaloihin.

Ahven viihtyy lähes kaikissa vesissä, pieniä tunturijärviä lukuun ottamatta. Se sietää korkeita lämpötiloja, ja elää myös happamissa vesissä. Ahvenen arat sukusolut kuolevat vedessä, jonka ph-pitoisuus on alle 4.5. Tällaisissa vesissä on vain isoja ahvenia, koska uusia ahvenia ei synny. Ahven on noin 10-30 cm pitkä ja painaa 100 g - 400 g, mutta ahven voi kasvaa yli 2 kg.

Ahven kutee huhti-kesäkuussa, kasvillisuuspohjaisissa vesissä, rannan tuntumassa. Naaras kiinnittää mätimunaketjunsa pohjakasvillisuuteen ja risuihin, jotta ne eivät vajoaisi pohjalle hapettomaan mutaan. Mädissä on pahanmakuinen, muita kaloja karkottava suojakerros, minkä vuoksi ne eivät kelpaa mätirosvoille (made). Noin 2-3 viikon kuluttua hedelmöityksestä poikaset kuoriutuvat. Aluksi ne syövät eläinplanktonia, ja jo syksyssä ne alkavat syödä pohjaeläimiä ja itseään pienempiä kalanpoikasia. Ahven on siis petokala jo ensimmäisestä syksystään lähtien.

Onki on hyvä ahvenen kalastusväline.

Lat. Phoxinus phoxinus
Eng. minnow

Mutu on yksi kalastomme pienimmistä kaloista (pituus n.4-8cm, paino alle 5g), mutta kokoonsa nähden sillä on suuret evät. Mudun ruumiinrakenne on sukkulamainen. Selkä on tummanruskea, ja sillä on kyljissään tummien täplien muodostama rivi. Vatsa on vaalea, lähes valkoinen. Se on yleinen joissa, karuissa järvissä ja rannikolla. Vesistöjen rehevöityminen on harventanut sen kantaa varsinkin maan eteläosan vesistöissä. Mudut kiertelevät rantavesissä sulava liikkeisinä parvina. Ne syövät planktonia sekä muita ravintohiukkasia.

Kutuaikana mutujen väritys syvenee. Kutuasussa kyljet muuttuvat vihertäviksi, vatsa punaiseksi sekä kiduskanteen ja vatsapuolelle pari valkeaa laikkua. Mudut kutevat parvissa matalissa sorapohjaisissa rantavesissä. Niillä on jaksottainen kutu, eli naaras annostelee mätinsä usessa erässä parin kuukauden ajan. Tällöin pienikokoinen mutu kykenee tuottamaan enemmän mätiä kuin kertakudulla.