Tuulastuksessa käytettävät välineet ovat vene, atrain ja valaisin. Tuulastukseen tarvitaan kaksi henkilöä. Toinen käsittelee venettä ja toinen on atraimen varressa odottamassa näkökenttään ilmestyvää kalaa. Välineiden osuus on ei ole ratkaiseva tekijä, vaan atraimen käsittelijän taito.

Tuulastus on yksi niistä harvoista kalastusmuodoista, joka ei ole muuttunut ajan saatossa. Suurimman muutoksen on kokenut käytettävä valaisin. Entisaikaan valonlähteenä käytettiin tervaspilketulta, joka korvattiin myöhemmin valopetroli- tai kaasulampulla. Nykyisin valaisimena toimii akkukäyttöinen lamppu. Auton halogeenivalaisin sekä virtalähteenä akku ovat suosittu valonlähde. Veneen tulisi olla helppokulkuinen ja äänetön soutaa. Joten airojen hankaimet on hyvä rasvata ennen tuulastamaan lähtöä. Kanootti ei sovellu tuulastukseen kiikkeryytensä vuoksi. Atraimessa on yleensä 5-9 terävää piikkiä. Atrain kannattaa tarkastaa ennen tuulaalle lähtöä. Vääntyneet piikit tulee oikaista ja tylsät piikit teroittaa. Atrain kiinnitettään 2-3 metriä pitkään puuvarteen.

Tuulastuksessa taito ratkaisee

Jos tuulastus on sinulle uutta, alla muutamia perusohjeita ensimmäiselle tuulastusreissulle.

• Veneen tulee liikkua äänettömästi ja rauhallisesti. Veneen kolistelu ja muu äänenpito karkottaa kalat laajaltakin alueelta.
• Kun kala ilmestyy valokeilaan, niin kalan tulee pysyä siinä iskuun asti. Vältä varjojen muodostamista, sillä kala säikähtää helposti.
• Laske atrain hitaasti ja äänettömästi noin 30 – 60 cm päähän kalan niskan yläpuolelle.
• Suorita nopea ja terävä isku. Jos kala jäi atraimeen, paina kalaa pohjaa vasten kunnes kalan pyristely loppuu. Älä nosta kalaa liian aikaisin, sillä todennäköisesti kala pyristelee itsensä piikeistä irti. Piikkien vaurioittama kala pääsee pakoon ja todennäköisesti kuolee saamiinsa vaurioihin.
• Jos valokeilaan ilmestyy liikkuva kala, niin ennakoi kalan liike ja lyö atraimella kalan eteen.
• Laiturien ja uppopuiden lähistöt on hyvä tutkia tarkoin, sillä kalat piileksivät usein niiden varjoissa.

Älä lannistu vaikka ensimmäiset iskut menisivät ohi, sillä iskumahdollisuuksia yhden tuulastusreissun aikana tulee yleensä lukuisia.

Milloin tuulastamaan

Tyyni, lämmin ja pimeä syysilta on paras tuulastusilma. Silloin kalat uivat mataliin lahdenpoukamiin ja rannan läheisyyteen, eivätkä säiky kovin helposti ja antaa kalastajalle aikaa valmistautua iskuun. Tuuli, sade ja sumu haittaavat näkyvyyttä veden alle. Kirkas kuutamo on myös erittäin huono tuulastuskeli, sillä kalat ovat silloin hyvin säikkyjä ja pysyttelevät syvemmällä.

Mistä ja mitä kaloja tuulastetaan

Pehmyt pohjainen, matala ja ruohikkoinen lahti on otollisin tuulastuspaikka. Myös matala rantaiset saarien ympäristöt ovat hyviä paikkoja. Kivikkoisilla rannoilla on myös kalaa saatavilla, mutta isku kiveen vaurioittaa atrainta. Hauki on yleisin tuulastuskala, koska se on rauhallinen ja löytyy helposti. Haukea pyytäessä isku on suoritettava kalaan nähden poikkisuunnassa. Atraimen eteen voi ilmestyä lähes mikä kala tahansa.

Made on pilkkijän saaliskaloista salaperäisin. Se nousee syvänteistä matalikoille kutemaan sydäntalvella. Mateen kudun ajankohta vaihtelee hieman eri vesissä. Tavallisimmin kutuaika ajoittuu tammikuun puolesta välistä helmikuun puoleenväliin, mutta parhaita saalistuloksia saadaan helmikuun alkupuolella. Kutupaikkoja ovat 1-4 m:n syvyiset lahdet. Kutupaikaksi mutapohja ei kelpaa, vaan pohjan tulee olla hiekkaa tai somerikkopohjaista savea.

Matkallaan kutulahdille mateet liikkuvat ns. madepolkuja pitkin. Tällaisen polun löytyminen varmistaa runsaan saaliin maukkaan matikkakeiton saamisen. Mateenpyynnin lumous syntyy hämärässä, lähes pimeässä olemisesta ja uutuuden viehätyksestä.

Ennen kutua ja kudun jälkeen made ottaa syötillä varustettuun pilkkiin, Syötiksi sopii vaikkapa pikkuahven tai sen palanen. Kudun aikana mateen ruokahalu katoaa lähes kokonaan. Silloin mateen kalastaja ei käytä syöttiä mutta tarvitsee tietoa ja taitoa sitäkin enemmän.

Pilkkivavaksi kelpaa vaikka puukapula ja rulla siimaa. Pääasia on, että vapa on jäykkä. Siiman on oltava paksu, vähintään samaa luokkaa kuin haukia pyydettäessä. Paras pyyntiaika on klo 18 - 23 välillä.

Kutumateen pyynnissä sovelletaan tietoja mateen kutukäyttäytymisestä. Siiman päähän isokokoinen madepilkki ja pilkki avantoon. Muutamalla pitkällä vedolla värisytetään mateen kylkiviivan aistinsoluja. Siellähän se "kumppani" kutsuu. Kookkaan pilkin annetaan painua pohjaan ja sitä nostetaan niin, että pilkin alapää nojaa pohjaan. Sitten läpsytellään pilkin kupeella pohjaa ja jätetään pilkki paikalleen viistoon asentoon pohjaan. Härnätäkseen matikka nappaa keinuvaa pilkkiä tai vielä useammin asettuu yksinkertaisesti pilkin päälle kyljelleen. Tämä tuntuu jäykässä vavassa painalluksena, ja silloin repäistään voimakkaasti. Made tarttuu vatsastaan tai kyljestään, joskus jopa pyrstöstään madepilkin tukeviin koukkuihin. Mikäli made tulee ylös poikittain, on suuri pilkkiavanto ja nostokoukku välttämättömiä, sillä nostettava saalis voi olla suurempi kuin arvaatkaan.

^{Kuva: Kuusamon Uistin - Madepilkki Nestori}

Yksinkertaisin onki on käsisiima. Tarvitset vain parikymmentä metriä siimaa, paino ja koukku syötteineen. Siima on kierretty rullalle esimerkiksi puukapulan tai vaikkapa tulitikkuaskin ympärille. Tällä yksinkertaisella ongella on hyvä onkia esim. silloilta, joissa perinteisen ongen käyttö ei ole mahdollista tai se on hankalaa. Veneestä ongittaessa käsisiima toimii myös hyvin.

Onkiessa siimarulla pidetään kouran sisällä, josta koukku syötteineen lasketaan veteen. kun kala nappaa, annetaan vastaisku ja kiskotaan saalis ylös. Käsisiimalla saadaan välitön tuntuma saaliskalaan.

Pohjaonginta, jossa koukku syötteineen lepää pohjanpinnalla, on turhan vähän harrastettu. Kun ongella tavoitellaan lahnaa, on pohjaonki paras tapa. Jos syöttinä oleva mato kiinnitetään vain yhdestä kohdasta kiinni koukkuun, niin pohjalla ryömivä mato houkuttelee kaloja.

Liukupainon läpi siima pääsee juoksemaan vapaasti, kalan koukkuun tarttuminen tuntuu siimasta tai näkyy vavan kärjestä.

Jos käyttää liukukohoa niin että kevyesti painotettu koukku syötteineen laskeutuu pohjalle, näkee kohosta nappauksen. Aika ajoin vapaa kannattaa siirtää rauhallisin liikkein, siten että syötti siirtyy pohjalla.

Pohjaonginta on omiaan myös öiseen aikaan, jos käyttää ongessa kelaa voidaan siimasta pitää kiinni nappauksen tunnistamiseksi tai käyttää nappaushälytintä.

Pintaonginta on lähes samassa asemassa pohjaonginnan kanssa. Sitä ei harrasteta kovinkaan paljon. Kalojen syödessä veden pinnasta hyönteisiä on tämä tapa ainoa mahdollinen. Tavallisen ongen päähän kun pistää pienen koukun ilman painoa on pintaongen runko valmis. Jos vielä siiman sivelee vahalla koukun läheltä, se kelluu kuten koukku, jos koukussa on esim. vesiperhonen, kärpäsen kotelo, leivänpala tms. syötti.

Toinen tapa on käyttää pitkää vapaa, lyhyttä siimaa ja pientä koukkua syötteineen. Syötiksi kannattaa valita se hyönteinen, jota kalat yrittävät tavoitella veden pinnalta. Pensaiden takaa tms. suojaisesta paikasta voi sitten varovasti kastaa koukkua syötteineen veden pinnalla.